Parasetamolia ja sympatiaa

Rv 28 (+2) ! ❤️

Kahteen vuoteen en muista olleeni kipeänä, mutta nyt; flunssa on minussa. 

Jouduin perumaan tämän päivän asiakkaat, jospa huomenna jo pääsisin hommiin,

toivotaan. Sydän sanoi että lepäile, koska pieni rakkauslapsemme tarvitsee terveen äidin.

Olo on ainakin parempi kuin yöllä ja eilen illalla. Saa nähdä.

Löysin Facebookista vanhan tekstin, joka yhtäaikaa kauhistutti, mutta myös laittoi iloitsemaan. Kylmiä väreitä, miten pohjalla olin, mitä ajatuksia minun päässäni oli ja huh, onneksi se kaikki on takana päin.

3 vuotta sitten oon kirjoittanut näin:

”Haluan vi**uun täältä. Joka hetki, joka aamu ku avaan silmät, ja joka ilta ku ne suljen. On mulla hyviä ystäviä täällä, jotka soittelee päivittäin, mutta ei se aina riitä. Ja maailman rakkain koira. Mutta sitä kato ihminen tarvii muutaki, ku puhelinluurin käteen, pitäs kieltää lailla koko puhelimet. "Nosta katse, sulje luuri. Irtaudu sun näytöstä. Elämä on jossain tuolla ulkona, mut noi koneet ohjaa sun käytöstä. Kaukana normaalista, media on epäsosiaalista. Ne on kavereit ja tykkäyksii, mut ei ne tiedä susta puoltakaan." Eikä voi olettaa, että elän ystävien kans kommuunissa viiden vuoden päästä? Ei todellakaan. Ne ajat on takana.

Kato ku kaikilla on perheet ja parisuhteet täälä, niin kato ystävät on forever kakkossijalla. Tottakai. Mutta ku mulla ei ole, niin ystävät on tottakai mulle se ykkösjuttu. En jaksa notkua baareissa, en juoda, enkä kuskailla känniläisiä. Olis kiva ku joskus vois kato nauraa taas, sydämen kyllyydestä, hullutella ja elää. Ei tää oo kato elämää, maata neljän seinän sisällä, ilman mitään suunnitelmia koko seuraavaan vuoteen. Toivo on poissa, Usko kadonnut ja Rakkaus, mitä vittua se on? Emmä ala kato tämmöseen. Haluan ihan niinku vaan pois täältä. Edes viideksi päiväksi. En oo ikinä kato eläny näin synkkää aikaa. En enää edes tunne itseäni. Kaikki elämä minusta on poissa. "Unelmat olikin vaan unelmia, aidan toiselle puolelle typeriä kuvitelmia. Haluaisi olla rauhas, vaikken haluais ku tajuais mitä sitä haluais." Työpaikka on ainoa, missä olen oma itteni, ja paikka jossa tunnen eläväni. Ei mua oo tehty kato neljän seinän sisään. Ihan ku oisin vangittu lintu. Ja joka vitun aamu mä silti kampean itteni ylös väkisin. "Itkettääkö sitä liikaa, vai miksi vitussa se nauraa?" ”

▶️ Masennus ei oo heikkouden merkki, vaan merkki siitä että on ollu liian vahva liian pitkään. Nuihin aikoihin mun sisko ja ystävät roudas mut väkisin hakemaan apua ja sitä sain. ❤️ 

Vaikka se olikin vastoin mun omaa tahtoa, niin se oli silti yks elämäni käännekohtia.. tuntu että musta aukko oli nielaissu mut kokonaan ja paluuta ei enään ollut. Päässä pyöri niin synkkiä ajatuksia, että nyt mietin, miten oon koskaan voinu ajatella mitään semmosta.. Tilannetta ei helpottanut ollenkaan se, että rakas koirani Hugo lähti tuosta muutaman kuukauden päästä ja tuntui että samalla sen hetken viimeinenkin elämänilo vietiin pois. 

(Kyyneleet Hugolle, olisitpa vielä täällä näkemässä, miten onnellinen mamma onkaan nyt. ❤️) 

Mulle sattui kumminkin upea terapeutti, jolle sain itkeä kaiken paskan ulos ja jolle oon edelleen hyvin kiitollinen. Se kyllä puhdisti sisintä niin paljon ja olen sitä mieltä, että lähes kaikkien sukupuoleen katsomatta kannattaisi käydä juttelemassa asioistaan jollekkin, tuntuu, että kaikilla on, tai on ollut jotakin mielenpäällään. 
Kumpa minä muistaisin joskus sen terapeutin nimen, niin haluisin viedä sille kukkia tai jotain ja kertoa, mitä mun elämä on nyt. ❤️ Se vaan harmikseni lopetti siellä paikassa ja uuden kanssa ei kemiat kohdannut ollenkaan. Terapiat loppuikin sitten siihen.

Ei siis kannata häpeillä ja ajatella että olis jotenki noloa puhua asioista ulkopuolisille, tsemppaan kaikkia hakemaan apua, jos valoa tunnelin päässä ei näy, niin apua löytyy yleensä ja pa**a ei yleensä oo ikuista. En oikein vieläkään ymmärrä, miksi masennusta pitää salata ja häpeillä, samallahan sitä antaa köyttä sille, mitä ihmiset nyt yleensä masennuksesta ajattelee; väärinajattelulle, että se on vaan ns. "keksitty juttu" tai ”tunne”, mutta kun se on sairaus. Se on aivan kamala sairaus. Älkääkä ikinä sanoko sille masentuneelle ystävälle että ”piristyisit nyt, eihän asiat niin huonosti ole, mee lenkille tai älä murjota”, koska ne on vähättelyä ja aiheuttaa vaan enemmän hallaa sairastuneelle. Joskus kun ihminen voi olla niin väsynyt, että pelkkä hengittäminen vie voimat päivistä.

Sen sijaan, välitä ja ole aidosti läsnä. Kukaan ei varmastikkaan ole tahallaan tai omasta halustaan masentunut. Se ei ole valintakysymys. Se on tuomio.
Kuuntele sitä, mitä ei ääneen sanota. Niin mun ystävät ja siskokin teki. 

Ne hyväksy mut ja mun sairauden ja autto mua parhaansa mukaan. Oon niin kiitollinen yhä edelleen heille, jotka oli siellä silloin ja jotka on siellä tänäkin päivänä. Kokemassa elämän myrskyt ja sateenkaaret. ❤️

Kiitos elämä, että annat mun elää unelmaani. ❤️

Kiitos maailman parhaat ystävät, maailman ihanin aviomies ja perhe. ❤️

Niin ja arvatkaapa kuinka koskettavaa oli, kun mun rakkausmieheni kysyi joulupäivänä, 
että käydäänkö myös Hugon haudalla? Päätettiin kumminkin olla menemättä suuren lumitilanteen vuoksi, mutta ajatuskin on tärkeä. On mulla vaan niin upea mies, etten voi edes kertoa, nämä on itelle semmosia isoja juttuja, enkä edes muista milloin oon viimeksi Hugosta puhunut ! ❤️ ei sanat riitä kertomaan, miten paljon miestäni rakastan. Yritän muistaa kertoa sen joka päivä, kun se on itselle tärkeä asia sanoa.

Puspus,

Heku