Elämäni vuosi 2017

Tää vuosi on ollut mahtava ja opettava, musta tuntuu että joku todella suuri henkinen kasvu on tapahtunut minussa matkalla äidiksi. 😍
En jaksa stressata enää siitä, jos joku ei tykkää musta, jokainen kun valitsee lähelleen ne ihmiset, jotka saavat hänet loistamaan. Jos oon hakenu postin väärään aikaan laatikosta, niin sitten olen. Se oli mulle oikea aika. Miksi elämästä tehdä niin vakavaa? 😊

Elämässä on niin paljon isompiakin asioita. Oikeastaan yksi tärkeimmistä asioista on viihtyä ite itsensä kanssa, eikä tämmöstä oo tapahtunut koskaan aiemmin. Suurena osana on varmasti se kymmeniä kertoja rakkausmieheni suusta tullut lause, ”sun ei tarvi muuttua, enkä edes halua sinun muuttuvan, olet hyvä juuri noin.” ❤️ Kiitos rakas. Vihdoin kelpaan myös itselleni ja nimenomaan itsensä hyväksyminen, on todella tärkeää elämässä. Ketään meistä ei ole samanlainen, eikä tarvi ollakaan. Jokainen on semmoinen kuin on ja kun ei pyri täydellisyyteen, on huomattavasti helpompi hengittää. Aina voi pyrkiä parhaaseen. Mutta täydellisyys on maailman luoma satu, kertomus, mitä ei ole olemassakaan. Sen sijaan ihminen voi tehdä omasta elämästään täydellistä, hyväksymällä ettei siitä koskaan tule sitä. ❤️ Täydellisen epätäydellistä! 😘

Tammikuussa juhlittiin minun ja siskoni kolmekymppisiä upeiden ystävien parissa uudessa kodissamme. Elämäni rakkaus, avopuolisoni yllätti ja elokuussa hänestä tulikin aviopuoliso rakkaiden läheistemme ja ihanien ystäviemme läsnäollessa. Päivä oli upea, enkä tule koskaan unohtamaan sitä. ❤️

Keväällä liityttiin osaksi aivan huippua autoporukkaa, joka toi elämäämme uusia hauskoja ihmisiä ja pari helmiystävää myös. ❤️

Häitä ennen tietysti juhlittiin polttareitani, upeiden ystävieni järjestämänä. Polttareita edeltävänä päivänä, saimme mieheni kanssa parhaimman häälahjan,
2 viivaa raskaustestiin, kun toukokuussa vielä tuntui että sydän revitään rinnasta, kun en tänäkään vuonna saa viettää äitienpäivää. ❤️
tieto rakkauslapsestamme oli maailman paras yllätys ja todellakin toivottu. 😍😍
Polttarit meni siis selvinpäin ja oli aivan mahtavat, vaikka ohjaamani tanssitunti Ainolan puistossa meinas vähän tuottaa hankaluuksia, onneksi oli sorsapilli kaulassa, niin ei tarvinu nolata itteensä yksin. 🤣😘❤️

Mun on älyttömän hyvä olla. Matti on upea ihminen, ihminen joka saa mut hymyilemään, jonka kanssa päivät juoksee ja jonka kylkimyyryyn mun on hyvä nukahtaa. ❤️
Meillä on samanlaiset elämän arvot, enkä voi oikein vieläkään ymmärtää sitä tosiasiaa, että tuo vuosia odottamani elämäni prinssi on todentotta! 😍😍
Kaksi vuotta ja kaksi kuukautta yhteistä taivalta takana ja loppuelämä edessä. ❤️
Voin sanoa, että kun vierellä on oikea ihminen, niin elämä tuntuu todella hyvältä.
Ne arjen pienet teot, läheisyys ja toisen huomioon ottaminen on niitä suhteen valttikortteja.
Se kun saat kipeänä lääkettä sänkyyn tai sua halataan silloin kun mörökölli on saapunut kylään. Tietysti tämä kaikki perustuu vapauteen, luottamukseen ja rehellisyyteen.
Ei tosirakkaus tarvi muuta.
Mikään maallinen mammona ei korvaa sitä, mitä me olemme, toinen toisillemme.❤️

Vuosi on ollut kaikin puolin todella upea, vaikka tähän vuoteen on mahtunut taisteluitakin, joista monikaan ei tiedä yhtään mitään. Mua on yritetty nujertaa useampaan otteeseen ja on tullut huomattua, että onnea ei vain kaikki kestä. Ne saa silloin jäädä.
Kateus, katkeruus ja kiittämättömyys ovat pahoja asioita ihmisissä, emmekä me tarvitse elämäämme ihmisiä, jotka eivät elä onnea kanssamme, vaan yrittää lyödä kapuloita rattaisiin milloin missäkin.
Jos nyt voisin valita, niin olisin päättänyt olla välittämättä jo alkuvuodesta.
Ja jos jotain muuta olisin voinut tehdä toisin, niin olisin ollut enemmän kummilapsieni kanssa, tuntuu että tosi vähän tullut nähtyä kummilapsia.

Kaikki valinnat ei ole itsestä kiinni, koska jos olisin voinut, niin olisin tavannut Matin jo parikymppisenä ja elänyt hänen kanssaan unelmaani jo kymmenen vuotta. 😍 onneksi ikä on vaan numero ja meillä on koko loppuelämä edessämme.
Uskon että yhdessä selvitään kaikesta,
toi elämä vastaan mitä tahansa. ❤️

Kiitos rakas aviomieheni, että olet siinä vierelläni, arvostan ja kunnioitan sinua, katson sinua ihaillen joka päivä ja ennen kaikkea rakastan sinua koko sydämelläni. ❤️

Kiitos ystävät, jotka annatte niin paljon valoa ja iloa elämään. Kiitos että ootte siinä vierellä. ❤️

Kiitos perhe ja appivanhemmat, teidän tuki ja läsnäolo on niin tärkeää meille. ❤️

Vuodesta 2018 tulee varmasti jännittävä, erinlainen ja kauan odotettu, kun meistä tulee vanhemmat ja koko elämämme tulee muuttumaan täysin. Sitten mennäänkin sen pienen ihmisen ehdoilla ja koitetaan muistaa siinä samalla pitää huolta myös toisistamme. ❤️

Aivan mahtavaa uutta vuotta kaikille ! ❤️

Parasetamolia ja sympatiaa

Rv 28 (+2) ! ❤️

Kahteen vuoteen en muista olleeni kipeänä, mutta nyt; flunssa on minussa. 

Jouduin perumaan tämän päivän asiakkaat, jospa huomenna jo pääsisin hommiin,

toivotaan. Sydän sanoi että lepäile, koska pieni rakkauslapsemme tarvitsee terveen äidin.

Olo on ainakin parempi kuin yöllä ja eilen illalla. Saa nähdä.

Löysin Facebookista vanhan tekstin, joka yhtäaikaa kauhistutti, mutta myös laittoi iloitsemaan. Kylmiä väreitä, miten pohjalla olin, mitä ajatuksia minun päässäni oli ja huh, onneksi se kaikki on takana päin.

3 vuotta sitten oon kirjoittanut näin:

”Haluan vi**uun täältä. Joka hetki, joka aamu ku avaan silmät, ja joka ilta ku ne suljen. On mulla hyviä ystäviä täällä, jotka soittelee päivittäin, mutta ei se aina riitä. Ja maailman rakkain koira. Mutta sitä kato ihminen tarvii muutaki, ku puhelinluurin käteen, pitäs kieltää lailla koko puhelimet. "Nosta katse, sulje luuri. Irtaudu sun näytöstä. Elämä on jossain tuolla ulkona, mut noi koneet ohjaa sun käytöstä. Kaukana normaalista, media on epäsosiaalista. Ne on kavereit ja tykkäyksii, mut ei ne tiedä susta puoltakaan." Eikä voi olettaa, että elän ystävien kans kommuunissa viiden vuoden päästä? Ei todellakaan. Ne ajat on takana.

Kato ku kaikilla on perheet ja parisuhteet täälä, niin kato ystävät on forever kakkossijalla. Tottakai. Mutta ku mulla ei ole, niin ystävät on tottakai mulle se ykkösjuttu. En jaksa notkua baareissa, en juoda, enkä kuskailla känniläisiä. Olis kiva ku joskus vois kato nauraa taas, sydämen kyllyydestä, hullutella ja elää. Ei tää oo kato elämää, maata neljän seinän sisällä, ilman mitään suunnitelmia koko seuraavaan vuoteen. Toivo on poissa, Usko kadonnut ja Rakkaus, mitä vittua se on? Emmä ala kato tämmöseen. Haluan ihan niinku vaan pois täältä. Edes viideksi päiväksi. En oo ikinä kato eläny näin synkkää aikaa. En enää edes tunne itseäni. Kaikki elämä minusta on poissa. "Unelmat olikin vaan unelmia, aidan toiselle puolelle typeriä kuvitelmia. Haluaisi olla rauhas, vaikken haluais ku tajuais mitä sitä haluais." Työpaikka on ainoa, missä olen oma itteni, ja paikka jossa tunnen eläväni. Ei mua oo tehty kato neljän seinän sisään. Ihan ku oisin vangittu lintu. Ja joka vitun aamu mä silti kampean itteni ylös väkisin. "Itkettääkö sitä liikaa, vai miksi vitussa se nauraa?" ”

▶️ Masennus ei oo heikkouden merkki, vaan merkki siitä että on ollu liian vahva liian pitkään. Nuihin aikoihin mun sisko ja ystävät roudas mut väkisin hakemaan apua ja sitä sain. ❤️ 

Vaikka se olikin vastoin mun omaa tahtoa, niin se oli silti yks elämäni käännekohtia.. tuntu että musta aukko oli nielaissu mut kokonaan ja paluuta ei enään ollut. Päässä pyöri niin synkkiä ajatuksia, että nyt mietin, miten oon koskaan voinu ajatella mitään semmosta.. Tilannetta ei helpottanut ollenkaan se, että rakas koirani Hugo lähti tuosta muutaman kuukauden päästä ja tuntui että samalla sen hetken viimeinenkin elämänilo vietiin pois. 

(Kyyneleet Hugolle, olisitpa vielä täällä näkemässä, miten onnellinen mamma onkaan nyt. ❤️) 

Mulle sattui kumminkin upea terapeutti, jolle sain itkeä kaiken paskan ulos ja jolle oon edelleen hyvin kiitollinen. Se kyllä puhdisti sisintä niin paljon ja olen sitä mieltä, että lähes kaikkien sukupuoleen katsomatta kannattaisi käydä juttelemassa asioistaan jollekkin, tuntuu, että kaikilla on, tai on ollut jotakin mielenpäällään. 
Kumpa minä muistaisin joskus sen terapeutin nimen, niin haluisin viedä sille kukkia tai jotain ja kertoa, mitä mun elämä on nyt. ❤️ Se vaan harmikseni lopetti siellä paikassa ja uuden kanssa ei kemiat kohdannut ollenkaan. Terapiat loppuikin sitten siihen.

Ei siis kannata häpeillä ja ajatella että olis jotenki noloa puhua asioista ulkopuolisille, tsemppaan kaikkia hakemaan apua, jos valoa tunnelin päässä ei näy, niin apua löytyy yleensä ja pa**a ei yleensä oo ikuista. En oikein vieläkään ymmärrä, miksi masennusta pitää salata ja häpeillä, samallahan sitä antaa köyttä sille, mitä ihmiset nyt yleensä masennuksesta ajattelee; väärinajattelulle, että se on vaan ns. "keksitty juttu" tai ”tunne”, mutta kun se on sairaus. Se on aivan kamala sairaus. Älkääkä ikinä sanoko sille masentuneelle ystävälle että ”piristyisit nyt, eihän asiat niin huonosti ole, mee lenkille tai älä murjota”, koska ne on vähättelyä ja aiheuttaa vaan enemmän hallaa sairastuneelle. Joskus kun ihminen voi olla niin väsynyt, että pelkkä hengittäminen vie voimat päivistä.

Sen sijaan, välitä ja ole aidosti läsnä. Kukaan ei varmastikkaan ole tahallaan tai omasta halustaan masentunut. Se ei ole valintakysymys. Se on tuomio.
Kuuntele sitä, mitä ei ääneen sanota. Niin mun ystävät ja siskokin teki. 

Ne hyväksy mut ja mun sairauden ja autto mua parhaansa mukaan. Oon niin kiitollinen yhä edelleen heille, jotka oli siellä silloin ja jotka on siellä tänäkin päivänä. Kokemassa elämän myrskyt ja sateenkaaret. ❤️

Kiitos elämä, että annat mun elää unelmaani. ❤️

Kiitos maailman parhaat ystävät, maailman ihanin aviomies ja perhe. ❤️

Niin ja arvatkaapa kuinka koskettavaa oli, kun mun rakkausmieheni kysyi joulupäivänä, 
että käydäänkö myös Hugon haudalla? Päätettiin kumminkin olla menemättä suuren lumitilanteen vuoksi, mutta ajatuskin on tärkeä. On mulla vaan niin upea mies, etten voi edes kertoa, nämä on itelle semmosia isoja juttuja, enkä edes muista milloin oon viimeksi Hugosta puhunut ! ❤️ ei sanat riitä kertomaan, miten paljon miestäni rakastan. Yritän muistaa kertoa sen joka päivä, kun se on itselle tärkeä asia sanoa.

Puspus,

Heku

Kaunista ja hyvää.

Niinkuin Stepa laulaa.

"Noniin, Se täytyy olla vain näin et asiat muuttuu aina vaan parempaan päin.

Mun täytyy olla joku joten paras olla minä, vaikken minäkään itsestäni edes aina pidä.

Ei se mitään, ku joskus luulin tietäväni kaiken, mut opettelin olemaan anteeksiantavainen.

Yksi diskantille toinen paratiisille, Minä rakennan mun riippusillan sinne.

Kolmannella annan ääneni äänettömille ja syrjäytyville, oikeutta eläimille.

Rahaa köyhillle, rauha rauhattomille, aseita aseettomille, rakkautta kaikille.

Naisille, miehille, lapsille, enemmän painoarvoa huumorille.

Vaihtoehto päättäjille, ei enää töitä lääkärille.

Tää elämä on niin kaunista ja hyvää."

Niimpä. Tulin tässä heräänneksi asiaan, miten tyhmä olen ollut.

Mulla on ihan mahtavia ystäviä, joille olen märissyt milloin mistäkin.

Varsinkin keväästä asti yhdestä mieltäpainavasta asiasta, 

mikä on vaivannut päätäni lähes tulkoon joka päivä.

Tänään päätin, että yritän olla enään ajattelematta koko asiaa. 

Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella.

Ja eikös ne ystävät sitä varten ole, että niille voi purkaa ilot ja surut.
Eniten ärsyttää ihmiset, jotka puuttuu asioihin, jotka ei heille kuulu.

"No sitä pärjää tai ei, se on tämän pelin henki, tuun tarvitseen euron mutta ansaitsen vain sentin.

Ja Vaikka käännyt takaisin se on silti sama tie, tämän päättymättömän oikoreitin nimi on carpe diem.

Mitä se meinaa mitä lie, mut se ei kovin kauaan vie.

Kun pojasta tulee mies ja tytöstä kasvaa nainen.

Nauru tekee hyvää ja musa on paras lääke, se on kivinen tie jos aikoo pyramiidin päälle.

Elän vaatimattomasti, meikä on niin köyhä, minä tarvin uuden alun ja puhdistan mun pöydän.

Puhdistan ilman ja puhun puhtaaksi suun, uusi päivä, uusi yö, sama aurinko ja kuu.

Ei mul oo hätää elämä on niin mahtavaa ja hyvää, kirjotan upeita asioita ilman kynää.

Sen päälle sanon en ketää pelkää mutta varon, ei sen tarvis olla niin mut niin sen vaan on."

Enkä mie edes ole yksinäinen, 

vaikka välillä on tuntunut siltä.

Mullahan on teidät; ystävät rakkaat, 

ja lisäksi mulla on lujat perhesiteet, appivanhemmat ja upea aviomies!

Luulenpa, että tämä raskaus tekee sen tunteen välillä,

ja onneksi nyt ei oo ollut moneen viikkoon sitä tunnetta.

Eikä se johdu parisuhteestani, ei perhesuhteistani, eikä ystävyyssuhteistani.

Ehkäpä se johtuu juuri raskaudestani, enkä edes tiedä miksi.

Toivon että se tunne pysyy nyt poissa. Minulla on niin paljon.

Ja olen niin kiitollinen teille, etten osaa edes kertoa.

Tajusin tänään, että perkele, oonko muistanu tarpeeksi kiittää niitä ihmisiä?

Niitä jotka on ollu siinä, vierellä, vuosia? 

Niitä jotka kävelee luokseni, kun koko muu maailma kävelee pois päin?

Niitä jotka näkee sen mitä en ääneen sano?

En varmaankaan ole.

Olen niin äärettömän kiitollinen teille rakkaat ystävät.

Teille jotka olette siellä syvällä sydämessäni.

Kyllä te tiedätte.

Mietitäämpä hetki.

Kuinka paljon sain apua hääjärjestelyissä?

Paljon. Ihan sairaan paljon.

En olisi saanut mitään tehtyä ilman maailman parasta tiimiä, 

joka auttoi ihan satasella kaikessa!
Kiitos teille, jotka olitte siinä.
Ja minä tyhmä itkin vain yhden ystäväni perään, 

joka ei ollut mukana oikein missään.

Olinpa kiittämätön paska!

Häästressi oli ihan järkyttävä, 

eli hey beibi, jos oot menossa naimisiin, niin aloita ajoissa. 

Miksi palaan aiheeseen meidän häät.
Meidän ihanat häät, jotka onnistuivat ihan mahtavasti!

Sain tällä viikolla huonoa palautetta häistämme,
joista on kulunut jo 4 kuukautta!
Asiasta, mikä ei edes kuulunut kyseiselle ihmiselle millään tavalla.
Tuli todella huono mieli, että jaksetaan kaivella toisten asioita,
mutta sehän tässä oli ilmiselvästi tarkoituksenakin,
etsiä jotakin paskaa tästä unelmastani, mitä juuri nyt elän.

"Ihmiset ketä tapaan ei oo aina kovin kivoja, ne vihaa sinun hymyä ja löytää sinun vikoja.

Mut kaiken muuttamiseen riittää yksi riimi, ne jotka ei usko sinuun, älä sinäkään usko niihin.

Se ei oo helppo omilla jaloilla seistä, jos selässä on haava ja joku kääntää veistä.

Mut selkä suoristuu pelot hylätessä, ei mikään sua estä, pidä toivo sydämmessä.

Ei tänne kukaan ole syntynyt voittamaan, mut nyt täällä ollaan niin on paras koittaa vaan.

Tää kaikki on niin helppoa matikkaa, jos joku haluaa sodan, sodan se täältä saa."

Monesti ihmisillä on vain yksi näkökanta asioista.

Toivoisin, että ottaisitte asioista selvää, ennen kuin rupeatte syyttelemään.

Mielestäni minun ei kuuluisi enää miettiä, mitä olen tehnyt omissa häissäni väärin.

Tulee tunne, että on kaivettava joku juttu, 

että jälleen putoaisin polvilleen märisemään,

miten paskaa elämäni on. Mutta ei, en minä putoa.

Elämässäni voi tulla vastaan vaikeita asioita, mutta se että tahallaan viitsitään kaivella tuommoisia asioita, 

on jo selvää ilkeilyä. Ei olla enää ylä-asteella, vaikka välillä tuntuu siltä. 

Ei vaan enää jaksa välittää, vertailua siitä kellä on kirkkaimmat ledit tennareissa.

Pääasia, että jokainen on omaan elämäänsä tyytyväinen, 

niin tyytyväinen kuin missäkin tilanteessa pystyy.

Elämäni tärkeimpiä päiviä ei saa elettyä enää uudelleen.

Onneksi suurin osa rakkaistani kumminkin oli läsnä. 

Ja kiitos teille rakkaat jotka olitte, koko sydämellä mukana.

Häämme olivat juuri sellaiset kuin olimme toivoneet,
juuri meidän näköiset, joista jäi aivan ihania muistoja,
jotka pistävät hymyilyttämään edelleen.
Upeat kaasot ja bestmanit, jotka hoisivat tehtävänsä täydellisesti.

Rento tunnelma, yllätyksiä, ihania puheita, iloa, naurua, onnenkyyneleitä, rakkaita ihmisiä.

Ja me kaksi. Niin äärettömän onnellisina.

Tää raskaus tekee ihmejuttuja mun mielelle.

Välillä itkettää ja välillä naurattaa.
Onneksi enemmän naurattaa ja on onnellinen olo.

Sitähän se on lähes joka päivä, onnellista. 

Eräs miespuolinen ystäväkin sanoi viikonloppuna että 

"Heku, sinä se oot aina niin aurinkoinen."

Ja kyllähän mie yleensä olenkin.

Mutta joskus jään pohtimaan elämää syvällisemmin, 

yritän löytää ratkaisun, merkityksen kaikelle.

Olen herkkä ja tunteellinen ihminen, ollut aina.

Erityisherkkä. 

Nyt raskausaikana olen huomannut uuden piirteen itsestäni, 

tempperamenttini on kasvanut, enkä enää jaksa ihmisiä, 

jotka eivät arvosta minua. 

Miksi siis minäkään arvostaisin heitä?

Tottakai toivon, että pariin asiaan tulee selvyys jossain vaiheessa, 

mutta semmosia ihmisiä en jaksa, 

jotka ei nähtävästi ole koskaan pitäneetkään minua yhtään minkään arvoisena.

Ja niitä on ollut pari tässä raskausaikana, 

enkä vaan jaksa käyttää energiaa moisiin ihmisiin.

Ihmisiin, jotka etsivät vikoja elämästäni sen sijaan, että korjaisivat omiaan.

Ihmisiä läpikulkumatkallaan. Antaa olla, helpompi niin.

JA TE RAKKAAT YSTÄVÄT, kiitos että olette olemassa.

Kiitos, että tiedätte, mitä oikeasti olen.

En minäkään ole aina täydellinen, en todellakaan.

Enkä haluaisi ollakaan.

Ei kukaan ole.

Kiitos, että annatte anteeksi ja 

kiitos, että annatte mun olla se, mitä olen.

Kiitos, että hyväksytte mut tämmösenä.

Ja mitä ystävyyteen tulee.

Tuskin yksikään ystävyys kaatuu hääparin toiveisiin,

jotka ei oo kovin vaikea toteuttaa.

Yhtälailla mekin halusimme kunnioitusta, 

elämämme tärkeimpänä päivänä.

Love and peace,

Heku

Some - suloista vai suolesta?

Ootteko koskaan itkeny kaupassa? Sekin on nyt tehty! 

Ei hyväntähen miten noloa, ku kyyneleitä alkoi vaan tulla silmistä väkisin.

Oli vähän paha mieli ja sitte se kaikki vaan räjähti kaupassa, 

kaikkien ihmisten joukossa.. ja kun toivot ettei kukaan näe ja kohta kuuluu ihan läheltä että  ”ihana HEKUU, mitä ihmettä ei olla nähty pitkään aikaan ja sinä oot raskaana vähän ihanaa” ja ihana vanha ystävä hyppää kaulaaan, oli kyllä piristys ja PELASTUS kauppareissuun. ❤️ 

Nimittäin en varmaan olis saanu itteäni kerättyä enää kasaan, mutta siis ei mitään vakavaa, elämää vaan ❤️ ja mielipiteistä huolimattakin elämä on niin ihanaa. ❤️ 

Pienet murheet jorpakkoon, sitä vaan on niin saakelin herkkä nyt raskausaikana, että joulukortti tai joku biisikin voi saada itkemään.. 🙈 

Eihän mustakaan kaikki voi tykätä jne, enkä sitä edes oleta, en todellakaan.. 😊 

Tänään tein poikkeuksen hiljaiseen ja nyökyttelevään somekäyttäytymiseeni, 

kirjoitin todella kärkkään kommentin erään facebook-kaverini päivitykseen, jossa suoraan sanottuna ruodittiin tiettyä ihmistyyppiä, koska en vaaaaaaaan jaksa miksi asioista pitää nähdä vaan se oma näkökanta. Ja ylipäätään, miksi aina samat ihmiset monkuu milloin mistäkin. Niin, ja pätee. En voi sietää sitä. 

Oli siis itseltäkin todella typerä veto, mennä sanomaan oma näkökulma ja tuoda mielipiteeni esille, että voiskohan ne asiat esittää hieman nätimmin, kun suolata vaan jotain ihmistyyppiä tai ihmistä, varsinkaan kun ei tiedä mitä kaiken takana on.

Parasta kun keskittyy vaan asioihin joilla on oikeasti merkitystä, asioihin, jotka on itselle tärkeitä, eikä lähde kommentoimaan mitää muuta yhtään mihinkään. 
En varmaan ota enää ikinä kantaa mihinkään mielipiteisiin jonkun toisen ihmisen julkaisuun, kun tulee sitte heti morkkis, kun sen harvan kerran avaan suuni ja sanon mielipiteeni. 
Nyt muistan miksi. Tänään tuliki sitten isolla kauhalla niskaan, kun kirjoitin perään, että toivottavasti et pahoittanut mieltäsi, tiesin, että olin tyhmä, kun yritin kysellä, miksi on vain tämä yksi näkökulma asiaan, voiko asettua muiden asemaan, ennen kuin alkaa ruotimaan? 

Niin taisihan se mennä tunteisiin, sain kuulla miten tekopyhä olen, miten paska ihminen olen ja miten sitä tätä ja blaah, miten täydellistä mun elämä "muka" on ja mitä nyt kaikkea tämmöstä pientä. Hetken itkin, mutta sitten ajattelin, että miksi ihmeessä edes itken, 
jos joku haluaa olla noin ilkeä, että vetää somekommentoinnin ja oman suppean mielipiteen takia miekan esiin ja iskee piston toisensa jälkeen minuun, menemällä henkilökohtaisuuksiin?

Elämä on just niin täydellistä kuin siitä itse tekee. 

Omia valintoja hyvin pitkälti, mutta esimerkiksi lapsettomuus tai sairaudet, ne ei ole omia valintoja kovinkaan usein. Toki terveyttä voi edistää monilla asioilla ja toki ymmärrän niitäkin, jotka ei lapsia halua, mutta lapsettomuudella tarkoitan sitä itseään koko sanan merkityksessä.

Tykkäisin kyllä kirjotella asioista facessakin enemmän, ottaa kantaa moniin juttuihin,

jutella asioista, mutta tuntuu että aina on se yksi, joka vaan haluaa tulla pahoittamaan mielen, jos koitan kirjoittaa mielipiteitä julki.. tää blogi oli siis ihan hyvä juttu. 
Täällä kun ei niitä kommentteja tule, niin saan keskittyä vaan omaan elämääni.

Mie en ymmärrä miksi häätyy päteä ja kiillotella korokettaan joka asiassa..?

Kun aina tulee se yks joka osoittaa sormella, arvostelee ja on parempi joka asiassa, oli kyse sitten hondan maalipinnan vahauksesta tai naapurin fretin persekarvojen ajelemisesta. 😊 👌 että on tää SOMEMAAILMA sillainii vähän perseestä, on niin helppo piiloutua profiilin taakse, kirjoittaa kommentti kuin tietäisi kaikesta kaiken ja olla tietämättä lopulta asioista kuitenkaan yhtään mitään, hyvin vähän tai sitten vain sen itse kokemansa. Mutta miksi olla niin suppea? Miksei voi ajatella muita ihmisiä, muiden näkökulmia ja ajatella mitä tekstiä ne sormet sinne näpyttää? En tiedä. Minusta on itsekästä ajatella niin, että juuri se sinun tapasi toimia tai ajatuksesi on oikea, koska maailmaan mahtuu niin monta mielipidettä, kun on persereikääkin. Kaikkien elämät on hyvin erinlaisia. 

Kaikki me ihmiset ollaan erinlaisia, mutta samanarvoisia. 

Pätemisen vuoksi en juurikaan fb-ryhmissäkään enää kirjoittele, en vaan jaksa sitä kilpailua, kuka on ketäkin parempi, ja naputtamista miten teet tuon ja tuon väärin jne. 

Kun oikeinkin voi tehdä monella tavalla. Ja parasta onkin keskittyä siihen mitä tekee itse oikein, eikä siihen mitä muut tekee.

Itteäki joskus tympäsee, kun oon niin älyttömän avoin, välillä liiankin avoin varmasti ja sitten tulee morkkis ja helposti poistan tekstin mitä kirjoitan esimerkiksi omalle sivulleni.. 🙈 

Niin helppo on ajatella, toisen puolesta, että taasko sillä on joku huonosti, jos kertoo oman mielipiteensä yhdenkin kerran, koska me ihmiset ollaan totuttu siihen että kaikkeen sanotaan vaan että ”ihan hyvin menee” ja paljon muusta ei sitten puhutakkaan.

Ollaan tukena vasta siten, kun jotain kamalaa tapahtuu.... onnellinen ihminen Suomessa? 

Ei tuu menestyy, mut häätyy yrittää! Sanontakin on että suomalainen on valmis maksaa viiskymppiä siitä, ettei naapuri saa satasta. Näin se vaan on. No mut kuitenki..

Hyviä öitä vaan kaikille.

Onnellisuuden multihuipentuma

Raskausviikko 26 (+1) 

Didiböödis is back. Mie oon taas niin täynnä onnea, iloa ja rakkautta. 😊❤️ 

Tunnetta miten ihania ihmisiä on ympärillä ja läsnä.. ❤️ 

Pidin aamupäivän vapaana asiakkaista, 

koska minulla oli tänään se kamala glukoosirasituskoe. 

Sain labrassa ihan upeaa asiakaspalvelua, 

tunsin, että tästä tulee todella hyvä päivä, vaikken yöllä saanut nukuttua kuin pari tuntia ja nekin pari tuntia näin aivan kamalaa painajaista, koska jännitin sokerirasitusta ja sen tuloksia niin paljon. Piti jättää ihan asiakaspalaute NordLab Tuiran pisteeseen, täysi kymppi! <3

Koe ei sinänsä ollut mikään paha, mutta vähän heikko olo meinasi iskeä, 

eikä tuommosta litkua mielellään juo kyllä. Aivan järkyttävän makuista!

Onneksi ystävällinen näytteenottaja ohjasi minut sairaalanpetiin makaamaan

ja peitteli mut. En saanut kuitenkaan nukuttua, koska ympärillä oli hälinää.

Selvisin hengissä kuitenkin. Verikokeista en oo koskaan tykännyt ja nyt niitä otettiin se kolme kappaletta, yksi mennessä, yksi tunnin päästä ja yksi kahden tunnin päästä.

Olo oli vähän niinkuin olisi ollut pienessä hiprakassa, 

14 tuntia ilman ruokaa ja sitten otetaan verta ja juotetaan sokerilitkua. YÄK!

Tuskimpa kukaan nainen nauttii kyseisestä kokeesta.

Niin, ja koe meni hyvillä tuloksilla läpi. Turhaan jännitin tätäkin.

Mitäs sitten. Ajelin kauppaan ja ostin kaalikeittotarvikkeet pitkästä aikaa, koska olen himoinnut sitä jo monta viikkoa. Miehelle tein sitten hernekeiton (purkista) ja lisäsin jauhelihaa sekaan.

Ja sitten, mistä mun tekee mieli kirjoittaa, 
on semmoinen asia, etten koskaan halua kelleen mitään pahaa tai olla ilkeä, 

se ei ole yhtään minun tyylistäni. 

Jokainen varmasti osaa olla myös sen ilkeilyn jalon taidon ja se näkyy kiitettävästi myös ihmisten somekäyttäytymisessä.

Jos joskus sanon mitä ajattelen (ja varsinkin nyt raskausaikana) niin musta ehkä välillä tuntuu, että ihmiset ei ihan ymmärrä aina sitä kirjoittamaani, vaan asiat otetaan helposti niin että märisen viikko- tai kuukausikausia jotain asiaa, vaikka se heikko hetki voi olla vaan päivän, ja sitäpaitsi raskauden aikana ihan kokoajan oon ollut ihan superonnellinen❤️ , 

vaikka hormonit välillä vähän pistää märisyttää tai ärsyttämään. 

Niin, ja oonhan mie aina ollut hyvin impulsiivinen ihminen

ja raskausaikana tunteet on vielä voimakkaampia kuin ennen. 🙈 

Kyllähän tämä välillä hämmentää itseänikin. Kannattaa myös muistaa, että puhun (eli kirjoitan) myös asioista joista harva puhuu ääneen.. nyssytellään vaan ja mietitään yksin kotona, että tää mun elämä nyt vaan on tämmöstä? MIKSI? 

Välillä sainkin noottia, miten kaikki voi olla pelkkää VAALEANPUNAISTA HATTARAA, 

että heitä se naamari jo huitsin nevadaan!! 🤣 Höpöhöpö, ei kenenkään elämä ole pelkästään sitä, sehän vaan on kiinni siitä mitä tuo julki.. vai voisko se ehkä ollakki?  Kyllähän huonoja päiviä voi olla kaikilla, mutta jos kumminkin on onnellinen, tyytyväinen elämäänsä ja osaa arvostaa elämäänsä? 

Voisko se sit olla aikalailla sitä ns. unelmaelämää? Mielestäni voi.

Jos ajattelisitkin asian niin, että olen selvinnyt aika isoista asioista, kuten masennuksesta? Entä jos vaan oikeasti olen näin onnellinen? 
Masennus on sairaus, jota vähätellään ja josta puhutaan aivan liian vähän.
Siitä kärsii Suomessa todella moni ja varmasti todella moni myös juuri sinun lähipiiristäsi. 
Se ei katso taustoja, ei koulutusta, ei siviilisäätyä, eikä sun verotietoja. 
Se tulee jos on tullakseen.
Sitä ei voi ymmärtää, ennen kun sinne pohjalle putoaa, ja tuntuu, ettei saa enää mistään kiinni. "Tuskasta, mihin kukaan ympärillä oleva ei voi samaistua, vaikka yrittääkin. 

Kivusta, kun tuntuu että sydän revitään irti. 

En toivo masennusta kenellekkään, se on aivan kamala sairaus. Sua vähätellään, eikä sua ymmärrä kukaan. Sä oot tosi yksin, vaikka sulla olis tuhat ihmistä ympärillä. 

Vaikka sua joskus naurattais joku asia, niin tuhahdat vaan, koska et saa naurua tulemaan ja susta tuntuu, että semmonen painostava voima vetää sua kohti maata, kokoajan, aamusta iltaan. Sun tekee mieli vaan itkeä ja nukkua. Itkeä, vaikkei sun silmistä tuu yhtäkään kyyneltä, koska oot vaan niin turtunut siihen paskaan." 

Niimpä. Kyllä tää mun elämä nyt itseasiassa vaan on aikalailla sitä vaaleanpunaista hattaraa kumminkin, kun rupeaa miettimään.. 😁👌 Mun mielestä mulla on kumminkin todella pienet ”murheet” tällä hetkellä, jos niitä voi edes niiksi sanoa.. (esim. satunnainen yksinäisyyden tunne ja varmaan jotakin tietysti vituttaa sekin, kun asiasta kirjoitan).

Tuntuu hullulta sanoa nyt jälkeenpäin, mutta oon kiitollinen että oon käynyt läpi vaikean masennuksen, koska en ehkä olisi näin onnellinen, jos se ei olisi ollut osa minua. 

Raskaus ja rakkaus, on mulle ihan valtavan isoja asioita, samoin kuin se, että olen terve, mun läheiset on aikalailla terveitä (lukuunottamatta paria rakasta joilla on kovia kipuja ja särkyjä ympäriinsä), mulla on ihana perhe, ihania ystäviä ja mulla on leivän päälle muutakin laitettavaa kuin ylähuuli tai vaikka olisi edes se leipä, mulla on sänky missä nukkua, mies jonka vieressä saan tuhista ja tuntuu vaan siltä, että mulla on kaikki mitä tarvin. Oon niin kiitollinen tästä kaikesta.

Eilen aamulla mun rakas piiiiiitkäaikainen ystävä laittoi viestiä pitkästä aikaan. 

Itkin, koska on ollut niin ikävä. Sovittiin, että nähdään lähipäivinä ja rupatellaan. 

Sydämeni heitti kärrynpyörää. 

Ajatella, että jo nyt tapahtuu hyviä asioita tämän blogin ansiosta. 

Tämä on ollut pystyssä nyt kymmenen päivää ja vihdoin ja viimeinen sain kirjoitettua sen kaipuun ja ikävän mustana valkoiselle, oksennettua ulos sen kaiken.

Jokainen ystävä on yksilö, eikä se vaan omalla kohdalla mene niin, 

että jos yksi jää syrjemmälle, niin tilalle otetaan toinen. Ei koskaan.

Tänä vuonna pari uutta ystävää on päässyt mun sydämen sopukoihin asti. 

Siellä on ne muutama, jotka on ollut siellä vuosia ja muutama vähän tuoreempi tapaus.

Kylläpä te tiiätte. <3

Lisäksi mulle tuli jotenki ihan mahtava olo, kun yksi ystävä vuosien takaa eilen laittoi viestiä, 

että oli lukenu mun juttuja ja kirjoitti että ”susta tulee paras äiti teidän lapselle, 

älä kuuntele muita, kaikki me ollaan erinlaisia” ❤️  , lämmitti niin kovasti sydäntä. <3 

Ystävien viestit tänään. Oon niin onnekas, miten ihania ystäviä mulla on oikeasti elämässä.

Jaaaaa sitten, oon saanut ihan älyttömästi hyvää palautetta mun blogista ja kirjoitustaidoista, oon ihan ällikällä lyöty. 

Ihan mahtava olo, kun voi kirjoittaa sen, mikä mieleen tulee.

Ja sitäpaitsi joka kirjoituksella on ollut noin 200 lukijaa. Ihan mahtavaa. KIITOSKIITOSKIITOS! <3

Tänään sitten kävi sydänkäpynen tucca&torttuterapialla ja toi ylläriksi ison joulupaketin, jossa luki perhe ja meidän sukunimi, siis jotenkin niin hellyyttävää; vauvaa ja koiraa myöten kaikkia muistettu, no meinas kai siinä itku tulla, kun vauvakin on vielä masussa, enkä odottanut saavani yhtään joululahjaa, mutta oli kyllä ihana yllätys. 

Sitten taas hetken päästä meinas oikeesti aortta revetä; kun sai nauraa niin kippurassa.. 

On mulla vaan ihania ystäviä 🤣❤️  Vieläkin naurattaa. 🤣🤣 

Jaaaa sitte mulla on iso kattilallinen kaalikeittoa jääkaapissa, sain tänään kolome koko päivän keikkaa, huomenna tulee tähtityttö syömään ja rakkauskoira nukkuu jalkopäässä, rakkausisäntä vieressä ja beebis myllertää mahassa. Nämä voi olla monelle ihan normaaleja, itsestäänselviä juttuja, mutta mulle nää on ihan sairaan isoja juttuja, eipä paljon enempää elämältä voi edes toivoa. ❤️  

Että mie rakastan elämää!!!! ❤️ 

Hyvää yötä ja kauniita unia vaan kaikille, älkää olko möömöö, vaan kiskis 😘😘

100 päivää laskettuun.

100 päivää on loppujen lopuksi lyhyt aika,

25 minuutin päästä 99 päivää.

Maaliskuussa se tapahtuu, meidän perheeseen tulee kauan odotettu vauva. 

Äidin ja isän oma rakas, 

joka on meille maailman rakkain jo nyt. 

Kiintymys ja rakkaus omaa lasta kohtaan, on käsittämättömän suurta jo nyt raskausaikana.

Tällä viikolla jouduin käymään lääkärissä, kovien ala-vatsakipujen vuoksi,
mutta luultavasti ne ovat vain kohdun kasvukipuja / liitoskipuja, mitä olen kokenut.
Lääkäri totesi, että kaikki on niin kuin pitääkin, ja määräsi särkylääkettä (nouuuuu) ja lepoa.

Paljon on tullut mietittyä, 

miten koko elämä tulee muuttumaan, 

mutta juuri sitähän me olemme halunneet elämäämme,

Sinua, pieni rakas lapsemme.
Parisuhdeaika tulee jäämään tietysti todella vähäksi,
mutta olen yrittänyt miehelleni muistuttaa,
että koitetaan muistaa huomioida toisiamme ihan perusarjessakin,
myös sitten kun meidän rakkauslapsi on maailmassa.
Eikä siihen ei tarvi paljoa.

Juttelin vasta erään äitiystäväni kanssa, 

joka myöskin odottaa esikoistaan ja huojensi kuulla,

että hän ajattelee ja miettii täysin samoja asioita kuin minäkin.

Entä jos väsyn?

Entä jos vauvallamme on koliikki, tai jotain muuta, 

jos hän itkee kokoajan?

Entä jos hän ei nuku?

Sydämestäni toivon 

(niin kuin varmasti kaikki toivovat omalle kohdalleen), 

että meille tulisi semmoinen tyytyväinen vauva, 

niin kuin me tulevat vanhemmatkin, 

olemme niin vähään tyytyväisiä.

Kyllähän me tullaan isimiehen kanssa selviämään ihan kaikesta,
ihan varmasti.

Ja oikeastaan näitä asioita on vähän turha miettiä etukäteen, 

sillä aika näyttää minkälainen beebis meille tulee.  Jokainen vauvakin kun on yksilö.

Vähän alkaa kyllä jo jännittämään kaikki.

Innolla odotamme sinua saapuvaksi kevätauringon kimaltaessa pienessä pakkasessa.

Meidän oma rakas lapsemme. ❤️

Ja mitäs muuta..
parin yön päästä onkin sitten sokerirasitustesti (ÄÄÄÄÄ) ja torstaina sitten neuvolaan.

Hyvää yötä kaikille.

Puspus. ❤️

Kiittämättömyyttä vai riittämättömyyttä?

Rv 25. Jälleen uusi viikko! 

Nämä tiistait on aina viikon eteenpäin. Raskausviikoissa nimittäin.
Ja viikossa rakas pienokaisemme kasvaa ja kehittyy paljon, aina vain lisää ja lisää.

Olen niin onnellinen ja iloinen. ❤️

Joka päivä olen niin äärettömän kiitollinen ja 

koen olevani onnekas, että saan kokea tämän kaiken ja vieläpä niin mahtavan ihmisen kanssa, 

aviomieheni kanssa, joka jaksaa seuraani ja on kiinnostunut päiväni kulusta silloinkin, 

kun meidät erottaa vain muutama tunti.

En voi olla muuta kuin kiitollinen. 

Pienillä teoilla, sanoilla, välittämisellä, on suuri merkitys, ne ovat tärkeitä meille molemmille, niin perhe- ja ystävyyssuhteissa, kuin parisuhteessakin. 

Jos mietin, mitä raskausaika on minulle jo nyt opettanut, niin voin kertoa, että aika paljonkin. 

Olen kokenut elämäni suurinta onnea, aivan käsittämättömän suurta onnea. 

En osaa sanoin kuvailla edes, mutta en ole aiemmin kokenut mitään tämmöistä.
Tämä tuntuu lähes euforiselta tunnetilalta, niin uskomattoman ihanalta,
koska olen halunnut äidiksi niin kauan. 

Alkuraskaudessa ja (edelleenkin ajoittain), koin usein surullisuutta siitä, 

kun tajusin, ettei kauan toivottu raskauteni, sisälläni kasvava uusi elämä juuri kiinnostanut ystäviäni.

Eikö nousukiitoani ystävyys kestänytkään? 

Eikö kukaan tosiaan ollut onnellinen puolestani?
Onnellinen pienestä ihmeestä, jota olin vuosi tolkulla odottanut?
Onnellinen upeasta ihmisestä, jonka olin vierelleni löytänyt?
Onnellinen siitä, että olin voittanut vaikean masennuksen,
sairauden, joka oli tuhota minut kokonaan?

Oliko talokaupat, häät ja vielä raskaus vaan liikaa yhdelle vuodelle?

Joskus mietin, että jos jotain kamalaa elämässäni tapahtuisi,
uskoisin että ympärilläni olisi valtavasti ihmisiä.
Mutta eikö onnellisuudesta voisi nauttia myös yhdessä, ystävien kesken?

Olen pikkuhiljaa yrittänyt totutella asiaan ja alkanut kasvaa pois ajatuksesta, 

että tarvisin ystäviä onnellisiin hetkiin.

Yhtäaikaa olen taas sitä mieltä, että jokainen meistä tarvii ystäviä. Kyllä, aivan varmasti tarvii.

Mutta ketään ei voi pakottaa olemaan läsnä, vaan se täytyy tulla suoraan sydämestä. Niin se täytyy.

Olen ajatellut kertoa elämästäni ja päivistäni vain ympäripyöreitä asioita, kannanottoja sieltä ja täältä.

Niinhän kaikki muutkin tekee.  

Olen hyvin onnekas, että minulla on siskoni.

Hänelle voi kertoa niistä naisten jutuista, 

mitä raskaus tuo tullessaan ja kysyä, miltä mikäkin tuntui hänen ollessaan raskaana.

On elämän etuoikeus omistaa kaksoissisko. 

Muistatko, milloin viimeksi kysyit sinulle rakkaalta ihmiseltä, mitä hänelle kuuluu? 

Tiedän kyllä, että siellä ne mun ystävät on, missä ne on aina olleet, sydämessäni.
Siellä ne kyllä on, mutta ehkä nyt vaan kaipaan seuraa enemmän, raskausaikana,
koska oon niin onnellinen ja energinen. 

En kumminkaan halua painostaa ketään olemaan läsnä meidän elämässämme. 

En halua enää ahdistella ketään yhteydenotoillani.
Ehkä on ihan fine olla kysymättä kuulumisia joka viikko tai kuukausi.

Ehkä se on juuri tätä päivää.

En haluaisi, että asia olisi niin,
mutta näyttää ja tuntuu siltä, 

että se on juuri niin. 

Haluaisin että lapseni tulisi tutuksi minulle rakkaiden ihmisten kanssa.
Ystävieni kanssa.
Että hän pääsisi tapaamaan ne kaikki rakkaat ystäväni,
jotka ovat olleet elämässäni läsnä.

Ehkä olen itse tahtomattani erakoitunut ystävistäni.

Jollain tapaa yksi hyvin tärkeä ystävyyssuhde kuoli tänä vuonna, ja juuri tietysti se,
jonka jo vuosia sitten lupasin kumminpestiin ensimmäiselle lapselleni. 

En vaan pääse asiasta yli.
Syytän itseäni joka päivä. Ehkä pelästytin hänet pois elämästäni.
Enkä halua menettää enää ketään sillä, että kyselen liikaa kuulumisia tai annan aivan liian suuren kunniatehtävän kenellekkään. 

Kunniatehtävän vai taakan. En oikein tiedä itsekään.
En uskalla enää kysellä, mitä kenellekkin kuuluu, sillä ystävyys on vuorovaikutusta
ja olen kokenut, että olen kysellyt kuulumisia ehkä liian usein.

Mielessäni olen miettinyt,
että ehkä en enää kelpaa ystäväksi kenellekkään.
Ehkä olen liian onnellinen.

Perheeni ja appivanhempieni lisäksi,
tasan tarkkaan yksi ihminen kyselee lähes tulkoon joka viikko, että mitä minulle ja vauvalle kuuluu.
Se tuntuu kyllä hyvältä, että joku on oikeasti kiinnostunut, miten meillä menee.
Kyyneleitä. Joka kerta, kun saan viestin, kyyneleet kohoaa silmiin, koska tämä ihminen,
on antanut uskoa siihen, että me ollaan jonkun mielessä.
Tämä pieni tyttö, johon olen tutustunut vasta tänä vuonna,
on antanut uskoa siihen, että olen vielä jotakin, että minua voi pyytää shoppailemaan, syömään, meille voi tulla kylään ja mulle voi laittaa viestiä, ihan niinkuin aina ennenkin.
Eikä vaan oleta, että minä ja mieheni halutaan kyyhöttää kotona kahdestaan. Ei todellakaan!
Tai että me ei jakseta lähteä mihinkään, kyllä me jaksetaan.
Suosittelen kysymään, ennen kuin asiat päätetään puolestamme.
Minusta ei olisi edes tervettä elää suhteessa, jossa ainoa ihminen mitä näet, on oma kumppanisi.
Niin paljon kuin toisia rakastetaankin, myös ystävät ovat meille molemmille kultaakin kalliimpia.

Myös muutama vanha ystävä muistaa kysellä kuulumisia silloin tällöin,
about kerran kuussa, tai parin viikon välein,
mutta kaipaan kuitenkin enemmän sitä yhdessäoloa
ja yhdessä tekemistä.
Kai sitä on itse jotenkin höpsähtänyt, kun ikävöi ystäviä niin kovasti just nyt, raskausaikana.
Ja tiedän, että te jotka vuosia olette siellä olleet, olette siellä kyllä!

Koska olen asunut useammalla paikkakunnalla,
aika moni ystävistäni asuu kauempana ja ikävöin teitä tottakai.
Joskus harvoin saatan soittaa, koska en ole puhelimessa puhuvaa tyyppiä.
Yritän kuitenkin muistaa kysellä kuulumisia.

Tiedän, että kaikilla on omat kiireensä.
Omat surunsa, stressinsä, murheensa.
Omat ilonsa. Omat onnensa.
Tiedän, että ehkä kaikki ei vain pysty katsomaan vierestä kasvavaa mahaani,
onneani ja elämääni, jota vuosien jälkeen voi sanoa elämäksi isolla E:llä.

Ja kyllä, tämä raskaus on opettanut myös sen,
että veri on vettä sakeampaa ja että minun täytyy keskittyä perheeseeni,
mahassa kasvavaan vauvaamme ja uuteen elämäntilanteeseeni.
En voi jäädä murehtimaan elämää.
Murehtimaan ihmisiä. Murehtimaan yksinäisyyttä.
Minun täytyy käyttää yksinäiset hetket itseeni ja vauvaani,
sekä kodin ylläpitämiseen.
Yritän kaikin keinoin kääntää yksinäisyyden tunteet voitokseni
ja onneksi työni kautta tapaan ystäviä viikottain.

Kyllä nostan hattua niille, jotka ovat odottaneet vauvaansa yksin!
En tiedä missä olisin ilman rakastavaa miestäni, maailman parasta miestä.

Ihanaa tuntea pienet jalat potkimassa vatsassani.

Ihanaa tuntea sinut myllertämässä, rakas lapsemme.

En ole koskaan kokenut mitään näin ihanaa. 

Rakas pieni ystävämme, olet minulle ja isille niin tärkeä jo nyt,
meidän uusi elämämme, joka tekee meistä vanhemmat. ❤️  

Yksinäisyydestäkin huolimatta,
olen niin valtavan kiitollinen elämälle, 

että saan kokea jotain näin upeaa.

Palo äidiksi minulla oli jo vuosia, 

ja onneksi jaksoin odottaa sitä elämäni supermiestä, 

joka tuli ja sulatti sydämeni ikiroudasta.

Kiitos rakas aviomieheni, että olet olemassa.

Olet antanut minulle niin paljon, 

toivon tähän päivään, uskon huomiseen ja 

rakkauden joka valaisee jokaisen päiväni.

Kiitos siskoni, että olet olemassa ja kuljet elämässämme mukana.

Kiitos ystäväni, että nostitte mut ylös silloin kun elämä kohteli minua epäreilusti
ja kiitos että olette siellä kuitenkin, vaikka ei joka viikko päivitellä kuulumisia. 

Kiitos elämä.

-Hekudidi

Jotain minusta

Tervehdys kaikille.

Päätin pitkän harkinnan jälkeen, vuosien jälkeen, laitella oman blogini pystyyn.
Olen kirjoitellut ajatuksia aiemmin facebook-sivulleni sekä instagramiin,
mutta halusin seurata intuitiotani ja tehdä blogin.

Olen siis 30-vuotias parturi-kampaaja yrittäjä. 2013 ammattisairaus, astma, pakotti minut pois kemikaalien hajuista, joka oli itselle kova paikka, jättää lähes 7 vuoden liiketyöskentelyt siihen paikkaan.
Tällä hetkellä teen ainoastaan kotikäyntejä, sekä turvallisuussyistä teen ainoastaan naisasiakkaita.
Haaveenani on myös jossain vaiheessa opiskella terveydenhoitoalalle, sillä ihmisten auttaminen on niin lähellä sydäntäni.

Perheeseeni kuuluu paras ystäväni, ihana aviomieheni M sekä neljäjalkainen hännänheiluttaja Dima, saksalaista alkuperää, sekä masussa kasvaa niin pieni ja yhtäaikaa valtavan suuri asia, rakkauslapsemme, esikoisemme, elämän suuri lahja; meidän oma lapsemme.

Minulla on kunnia olla kolmen lapsen kummitäti, joista osa asuu kauempana ja osa lähempänä.
Jokainen heistä on minulle todella rakas, vaikka kaikkia ei kovin usein nähdäkkään.
Kummiksi pyydetyksi tuleminen on ollut itselle aina kunnia-asia, ja tiedän etten itsekään ole aina pystynyt antamaan 100% tukea näille pienille, mutta teen sen mitä pystyn.
Kummitätinä oleminen on ollut yksi elämäni tärkeimmistä asioista.

Olen läpikäynyt elämässäni paljon vaikeitakin asioita, selvinnyt mm. vaikeasta masennuksesta ja koulukiusaamisesta. Nämä ovat asioita, joista ei usein puhuta, mutta minä kyllä puhun niistäkin tarpeen vaatiessa, koska ne ovat osa minua, enkä häpeile asioita, jotka ovat tehneet minusta juuri minut.
En haluaisi olla mitään muuta. Ilman näitä kokemuksia en ehkä olisi näin onnellinen kaikesta tästä mitä minä olen saavuttanut ja mitä minulla on.. minulla on niin paljon. Upeita ihmisiä, mies, ystävät, perhe ja pian ensimmäinen lapsemme, joka potkii masussani.

Harrastuksiini kuuluu muumimukien keräily, kirppisten kiertely, suomalaisten lastenvaatteiden tarjousten kyttääminen, naapurien kyttääminen, onnellisuusblogien lukeminen, ihmisten lukeminen, intuition seuraaminen, uutisten seuraaminen, lääkkeiden vältteleminen, koiran kanssa lenkkeily, autolla ajeleminen, lautapelit, sauna, hiukset, terveys, autotapahtumat, unelmointi, nukkuminen, aviomieheni rakastaminen, syvälliset keskustelut, filosofia.. onhan näitä asioita todella paljon, jotka tekevät minut onnelliseksi ja lisää löytyy joka päivä, kun muistaa katsoa kohti aurinkoa, vaikkei sitä edes näkisi.


Tervetuloa siis seuraamaan blogiani.